Purkutunnelmissa syntyy kaikenlaista ajatusta. Luopuminen ja sen haikeus voivat inhimillistää jopa seiniä ja laitteita, kun niiden parissa on työskennellyt, ollut mukana ratkomassa kiperiä tilanteita ja valvonut öitään. Kirjoittaja on työssään seurannut Kristiinan voimalaitoksen purkutyömaan tapahtumia noin vuoden ajan ja äänensä tässä blogissa avaa myös purettava, jäljellä oleva kattila.
Se tunne, kun joku stalkkaa. Soikeat aukot vilahtelevat säiliön takaa. Ne tuijottivat sata metriä aiemmin ja ne tuijottavat taas, kun lähestyy purkualuetta. Se on pitkäaikainen työkaverini, alueen viimeinen kattilahuone ja ylväs näky. Se juttelee, kun loggaudun portista sisään. Antaa tämän kaverin stalkata vielä, kun on olemassa.
Morjens. Ei kuule ole enää häävi meininki. Jotenkin tässä vielä pilareillaan keikutellaan, mutta katso nyt! Ihan ovat jo kahdelta sivulta aukaisseet helmapeltiä ja vetelevät kaikenlaista sisuskalua kentälle. On ihan tervettä putkea – no ehkä jossakin pientä ruostekukkasta – mutta suurin osa toimivaa kalua, melkein pränikkää. Koeta vaan itse laittaa kohdallesi, että missä tilassa viisikymppisenä sisuksesi ovat. Vanhemmat osaavat varmasti arvostaa tällaista huippukuntoa, nuoremmille totuus kyllä paljastuu aikanaan.
Ja kaikki lähti vaan pienestä huimauksesta – mahtoikohan tulla jatkuvasta tupruttelusta – mene ja tiedä. Ei nuorempana huimannut. Kovasti koittivat pohtia lääkitystä. Josko vaikka jotain teknologista pesusettiä olisi tai uudelleenkoulutusta vaikka prosessihöyrypuolelle, millä olisi siirrytty elämässä eteenpäin ja uusille urille. Ei niin kuin olisi ratkaissut ongelmaa, väittivät. Ai miten niin – kysyn vaan. Tai no, ehkä alan vaihto tällaiselle pinttyneelle lauhdekaverille olisi ollut liian rankkaa.
Laittoivat reserviin. Ei nyt ihan reservin kenraaliksi asti, mutta omasta mielestäni aika lähelle – ihan Päällikkö. Satunnaisessa kriisitilanteessa olin kuulemma tarpeellinen. No, onneksi oli kunnon reservin meininki: marraskuussa kertausharjoitus ja sitten valmiustilan nosto. Aina oli tammikuussa yhtä jännää, kun kyljet alkoi vetää pakkasessa hileeseen, että pääseekö lataamaan täydet höyryt tötteröön ja haastamaan Leningradin cowboyta seinän takana tempaisemaan kunnon soolon. Usein sitä pakkassähköä tehtiinkin. Voi veljet sitä ristikytkennän riemua! Finkkarin (toim. huom. Fingridin) insinöörien otsa ja kämmenet pysyivät kuivana, kun me turbogeneraattorin kanssa päästiin vauhtiin. Olimme verkostoituneet jo silloin tukemaan kavereita. Kertaakaan ei tarvinnut esikunnasta perään kysellä, homma toimi aina.
Muttamitä tapahtui? Tuli päivä, että reservin tehtävät oli hoidettu ja siirrettiin hommaa nuoremmille. Ei tässä ikäloppuja nytkään olla, mutta niin vaan laskettiin elämän vesi putkista pois ja voitelu-omegat sisuksista. Jälkikäteen ajatellen – nopeasti siitä huimauksesta päädyin näiden kirurgien kouriin. Reservissä tunsin olevani elämäni kunnossa, ja sitten vain ykskaks pillit pussiin.
Mietipä tätä. Kunto on kestänyt öljykriisin nuorena, harventuneen verryttelytahdin hiilikattilan vierellä, reserviajat ja bestiksen, hiilikattilan, rankan lähdön. Kaverin lähtö vei kyllä kipinän polttimesta, niin nuori ja sellainen kohtalo – viime viikolla näytti lähtevän viimeiset kalut kontissa – onneksi sentään oli tehnyt toimivien osien luovutuskirjan. Sitä vaan, että mahtaakohan joku tällä hetkellä viedä kiertotalouskuljetuksena rakennusosia helikopterilla jollekin heikossa hapessa pihisevälle kattilaparalle. Siitä olisi kaveri ylpeä, jos voisi pelastaa toisen elämän.
Niin. Koetan vielä sinulle vilautella hymyäni, kun tietäähän sen, mitä tässä saattohoidossa on tulossa. Kaksikymmentätonnisilla leuoilla kun puoskaroidaan sisuskaluja, niin väittäisin, että moni muu olisi jo kontillaan – lootusasennossa vähintään. Ja älä nyt sitten vaan, kaveri, suostu siihen, että pitäisi hymy peittää jollain muumimaskilla. Täältä ei koronaa eikä mitään muutakaan pöllähdä, mikä alkaisi yskittää.
Okei, okei. Yritetään selvitä ilman maskia, jos lupaat ettei hymysi lennä sirpaleina tänne alas porukan niskaan, kun kunto lopulta romahtaa. Mites muuten piristykseksi hattarainen vappuhattu, kun tuntuu jo vapputöötit kuuluvan?
Hei. Tässä ollaan aito metallinen ikoni – tosi kattila, eikä mikään vappuhattuteline. Omilla tukipalkeilla ja pelleillä loppuun asti.
Selvä juttu, vaikka kyllä tuohon suupieleen vappupilli istuisi. Anna suoraviivaisen hymysi loistaa omana itsenäsi meille tämän kevään. Viimeisen kevään. Kyllä ikävä tulee alusasunväristä kattilarakennusta – harvalla on ollut yhtä luotettava työkaveri. Iloista vappua!
Heli Nevala
Kirjoittaja on PVO-Lämpövoiman viimeinen tuotantopäällikkö Heli Nevala, joka on seurannut Pohjolan Voiman viimeisen lauhdevoimalaitoksen elinkaarta, etenkin sen reservi- ja loppuvaiheita. Kristiinankaupungissa meneillään oleva öljylauhdelaitoksen purkutyö valmistuu kesän 2021 aikana, jolloin noin 50 vuotta lauhdevoimalaitostoimintaa alueella siirtyy historiaan.
Kristiinankaupungissa sijaitsevan Kristiinan voimalaitoksen vaiheita
- öljyvoimalaitos valmistui vuonna 1974
- kivihiilikattila valmistui 1983
- toinen turbiini valmistui 1989
- hiilivoimalaitokseen yhdistettiin vuonna 1993 valmistunut rikinpoistolaitos
- hiilivoimalaitokseen asennettiin vuonna 1994 uudet polttimet typpipäästöjen vähentämiseksi
- voimalaitoksen polttotekniikkaa muutettiin vuonna 2007 siten, että typenoksidien päästöt vähenivät edelleen
- Öljyvoimalaitos valtion tehoreservijärjestelmässä 2006 – 2015
- tuotannollinen toiminta lopetettiin 2015
- voimalaitoksen purkutyöt aloitettiin kesäkuussa 2020
- Suomen korkein savupiippu, 153 m, kaadettiin 1.10.2020
- Kristiinankaupungin voimalaitoksen kokonaisteho oli 452 megawattia
- voimalaitoksen purku valmistuu vuoden 2021 aikana